Päivitetty 14. maaliskuuta 2018
Kirjoittanut Konsta Kurki
Ihmiskunnalla on toivoa tasan 0%. Tämä saattaa kuulostaa synkältä, mutta itseasiassa se on jotakin aivan päinvastaista: synkkyyden alkuperä on hyvin vähäisessä, mutta kuitenkin olematonta suuremmassa määrässä toivoa, joka valjastaa viettimme taistoon samalla, kun arvaamme, että kaikki kuitenkin päättyy tuhoon. Kun ymmärrämme, että toivoa ei ole—eikä ole koskaan ollutkaan—poistuu tarve taistelulle ja tilalle tulee rauha.
Suomea on joskus kutsuttu pahoinvointiyhteiskunnaksi. Masentuneisuus leimaa kansaamme, mutta elämänhalun puutetta esiintyy runsaasti muuallakin nykymaailmassa, ehkä joitakin viimeisiä sademetsien eristäytyneitä heimoja lukuunottamatta.
Tunne elämän merkityksettömyydestä johtaa usein tyhjyyden täyttämiseen vaikkapa shoppailulla, väkivallalla tai päihteillä. Nykyään alkoholin ja laittomien huumeiden lisäksi masentuneella on vaihtoehtona monet eri lääkkeet, joita mielenterveyslääkärit mielellään määräävät potilaillensa.
Syvästi masentuneen ihmisen pitää hengissä primitiivinen näläntunne, joka pakottaa ihmisen kuin ihmisen lappamaan ruokaa kitaansa, sekä nykajan yltäkylläisyys, joka takaa, että ruokaa on melkein aina saatavilla niin paljon kuin sitä vain jaksaa syödä. Jos jompikumpi näistä puuttuisi, kuolisivat masentuneet ihmiset nälkään.
Jos masennus on hyvin syvää, mutta ei kuitenkaan niin syvää, että halu toimia on kokonaan kadonnut, saattaa ihminen päätyä lopettamaan oman elämänsä tarkoituksellisesti. Päätös itsemurhasta saattaa lieventää masennusta, sillä sen valmisteleminen antaa elämälle uuden tarkoituksen. Kutakuinkin joka sadas ihminen päättää päivänsä oman käden kautta.
Itsemurha on rankka tabu, eikä sen suunnitelemisesta ole helppo puhua muille. Paljastunutta suunnittelijaa saatetaan syrjiä tai syyttää itsekeskeisyydestä. Nämä seikat tekevät itsemurha-ajatuksia omaavan ihmisen elämästä entistäkin kurjempaa ja saattavat kasvattaa itsemurhan toteutumisen todennäköisyyttä. Joskus vihainen ja katkeroitunut itsemurhaaja päätyy tappamaan itsensä lisäksi perheensä tai joukon tuntemattomia ihmisiä.
Jokainen ihminen on selviytymistaistelun voittajien, ja ainoastaan voittajien, jälkeläinen. Tässä valossa elämänhalun puute ja joissakin tapauksissa halu kuolla kuulostavat merkillisiltä taipumuksilta. Kuinka on mahdollista, että evoluutiossa kaikista pisimmälle pötkineen eläinlajin edustajat itse omien vaistojensa ohjaamana valitsevat luovuttamisen tien?
Vastaus piilee siinä, että nykyaikaiset suuret, järjestäytyneet yhteiskunnat ja nykyaikaiset elintavat ovat olleet olemassa vasta muutamien tuhansien vuosien eli muutamien satojen ihmissukupolvien ajan. Se on evoluution mittakaavassa lyhyt aika, alle sadasosa ihmislajien suvun iästä.
Valtaosan ajastaan ihminen eli pienissä, liikkuvissa heimoissa, keräillen ja metsästäen ravintonsa. Edistyneimpiä teknologioita olivat tuli, kivityökalut ja vaatteet. Muodollisia sääntöjä ei ollut eikä tulevaisuutta suunniteltu pitkälle. Ihminen on edelleen olento, joka on sopeutunut tällaiseen elämään.
Merkittävimmän askeleensa pois kotimaailmastaan ihminen otti kutakuinkin kymmenentuhatta vuotta sitten alkaessaan kontrolloida ravintokasvien kasvamista. Ajatus lienee ollut, että kun nähdään vaivaa peltojen kanssa, saadaan jonkun ajan päästä paljon ruokaa, ja pidemmällä aikavälillä työtä tarvitsee tehdä vähemmän.
Enemmän ravintoa tarkoitti sitä, että jälkikasvusta suurempi osa selvisi hengissä. Raskaan peltotyön hedelmät menivät ensisijaisesti populaation vauhdikkaaseen kasvuun. Viljelemällä saatu ruoka oli yksipuoleista ja pelloilla tehtävä työ yksitoikkoista, rankkaa ja ruumista kuluttavaa. Populaatiotiheyden kasvaminen mahdollisti kulkutautien vimmaisen leviämisen; esimerkiksi Musta surma tappoi 670 vuotta sitten noin puolet eurooppalaisista. Maanviljely tarkoitti myös sitä, että ravinnonsaanti oli yhden kortin varassa. Suomessa nälkävuodet veivät 320 vuotta sitten neljänneksen ja 150 vuotta sitten kymmeneksen koko väestöstä.
Syvällisimmät muutokset elämään aiheutuivat siitä seikasta, että ihmisen evoluutiossa kehittyneet vaistot eivät ohjaa raivaamaan, kuokkimaan ja kylvämään peltoa eikä korjaamaan ja käsittelemään satoa. Maanviljelys vaatii abstraktien teorioiden uskomista sekä vuosien mittaisten suunnitelmien tekemistä ja niiden noudattamista.
Ensimmäinen teoria, jonka maanviljelys vaatii, on tietekin ajatus siitä, että tiettyjä viljelymenetelmiä käyttäen saadaan tietynlaista satoa tietyn ajan päästä. Toinen on laajennettu omistusoikeus, joka ulottuu muuallekin, kuin niihin tavaroihin, joita henkilö kuljettaa mukanaan. Jonkun on omistettava viljeltävä maa, sillä muuten peltotyön ja sen hedelmien jakamisesta ei tulisi mitään.
Energian säästäminen on minkä tahansa menestyksekkään lajin tärkeimpiä periaatteita, ja niinpä ihmisen intuitio käskeekin välttämään kaikkea sellaista työtä, mitä se ei erityisesti komenna tekemään. Juoksua harrastetaan vain, mikäli peto on perässä tai saalis juoksee karkuun. Peltotyön tekeminen vaatii tämän säästövietin tukahduttamista—aivan kuten kuntoileminenkin, mitä fyysisesti terve elämä nykymaailmassa vaatii.
Abstraktin omistusoikeuden luonnollinen pari on vaihtokauppa niin materiaalisten hyödykkeiden kuin työnkin välillä. Erilaiset kaupankäynnin muodot mahdollistavat paitsi järjestelmällisen ja laajamittaisen työnjaon, myös sen, että sadon saa itselleen joku muu, kuin sen eteen raatanut työläinen. Tämä seikka johtaa välittömästi vaurauden ja vallan keskittymiseen yksittäisille henkilöille.
Vankka usko moderniin omistusoikeuteen ja kaupankäyntiin sekä niiden synnyttämään vauraushierarkiaan saa pyramidin alapäässä olevan kansalaisten massan tukahduttamaan energiansäästöviettinsä. Sanan “laiska” negatiivinen sävy on peruja tästä yhteiskunnan toiminnalle välttämättömästä mekanismista.
Tavan tavallaajan elämä laiskuuden kriminalisointiin perustuvassa autoritäärisessä ja epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa on kurjaa. Miksi ihmiset suostuvat tähän; miksi he ylipäänsä jaksavat nousta sängystä ylös? Miksi kaikki eivät vain tapa itseään? Vastaus löytyy suurelta osin teoriasta, jonka mukaan elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Kuolemanjälkeinen elämä tapahtuu joko paratiisissa tai helvetissä riippuen siitä, elikö kuollut henkilö sääntöjen mukaan vai ei.
Säännöt vaihtelevat sen mukaan, mistä teorian variaatiosta on kyse, mutta mukana on aina jonkinlainen vaatimus kuuliaasta ja nöyrästä työnteosta, oman mitättömyyden hyväksymisestä ja elämän kunnioittamisesta äärettömän arvokkaana lahjana. Lisäksi ehkä kaikkein tärkeimpänä sääntönä teorian kyseenalaistaminen on ehdottomasti kielletty. Kun kaikki yhteiskunnan jäsenet uskovat tällaiseen teoriaan, ei kukaan uskalla epäillä sitä, ja niin kansa pysyy mukisematta pelloilla ja raataa. Itsemurhia ei tehdä, koska itsemurha on elämän halveksumista pahimmasta päästä.
Kuolemanjälkeisen elämän teorioihin liittyvät säännöt ovat vain pieni osa siitä valtavasta kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen massasta, joka pitää yllä nykypäivän yhteiskuntajärjestystä. Lakikirjat, raha ja käytöstavat ovat pohjimmiltaan aivan samanlaisia mieltemme syövereissä asustavia komentajia, joiden käskyt pitävät maailmaamme kasassa.
Teorioiden ja sääntöjen paino on muokannut ihmisten kokemaa tunteiden kirjoa kauas siitä, mitä se oli heidän kotimaailmassaan. Kirjo on nyt huomattavasti suppeampi: nälkään ja saalistukseen sekä petojen ja sään pakenemiseen liittyvät tunteet loistavat poissaolollaan ja seksuaalisia tunteita koetaan huomattavan vaimennettuna. Säännöt pitävät näitä “primitiivisinä” ja ei-toivottuina tai paheksuttuina. Sääntöjen noudattamisen kannalta välttämättömät häpeän, syyllisyyden, riittämättömyyden ja kateuden tunteet ovat taas yleistyneet.
Sääntöjen kyllästämässä maailmassa ihmiset eivät tarvitse toisiaan. Sen sijaan he tarvitsevat yhteiskuntaa. Ihmiset eivät keskustele ratkaistakseen tärkeitä ongelmia, ja kommunikaatio rajoittuu small talkiin, byrokratiaan ja yhteiskunnallisten statusten vertailuun. Ihmiset tuntevat toisensa heikosti.
Lyhyesti sanottuna ihminen on muutamassa tuhannessa vuodessa rakentanut itselleen maailman, jossa se ei voi menestyä kuuntelemalla pitkän historiansa aikana kehittyneitä vaistojaan. Lajityypillinen käytös on nykyihmiselle mahdottomuus aivan samoin kuin neliömetrin karsinassa kituvalle tuotantosiallekin.
Satoja vuosia sitten kuolemanjälkeisen elämän pyörittämissä yhteiskunnissa ei tunnettu maallista kehitystä. Jokainen sukupolvi raivasi ja viljeli peltoja ja rakensi rakennuksia samalla tavalla. Teknologian kehitys oli niin hidasta, ettei sitä tiedostettu ollenkaan.
Tämä muuttui, kun tieteellinen menetelmä alkoi yleistyä ja tuottaa tulosta. Tieteellinen menetelmä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä periaatetta, että vain sellaiset teoriat, joiden oikeellisuutta voidaan jollakin tavalla testata, ovat pohdiskelun arvoisia, ja että teoriaan on syytä uskoa vain, mikäli se on suoriutunut kunnollisesta testaamisesta.
Ehkä merkittävin virstanpylväs tieteen historiassa on Isaac Newtonin 331 vuotta sitten julkaistu teos Philosophiæ Naturalis Principia Mathematica. Siinä Newton kuvasi kappaleiden liikkeitä täsmällisillä laeilla sekä kehitti matemaattisen koneiston niiden esittämiseksi ja soveltamiseksi. Newtonin painovoimalaki, joka on vain aavistuksen verran liian monimutkainen selostettavaksi tässä ja nyt, ennustaa kaikkien Aurinkokunnan kappaleiden liikkeitä monen numeron tarkkuudella. Mitään vastaavaa ei oltu nähty aikaisemmin.
Tieteteen vallankumous horjutti vanhoja elämäntarkoitusta antavia teorioita, sillä löydetyt luonnon lainalaisuudet eivät tukeneet millään tavalla hypoteesia kuolemanjälkeisestä elämästä. Hypoteesia on myös hyvin vaikea testata, mikä tekee siitä suorastaan vastenmielisen teorian tieteellisen maailmankuvan kokonaisvaltaisesti omaksuneille ihmisille. Charles Darwinin 159 vuotta sitten julkaistu teos The Origin of Species haastoi vanhoihin teorioihin liittyneen luomiskertomuksen elämän alkuperästä lisäten niiden ahdinkoa.
Kehityksellä on tapana olla sitä nopeampaa, mitä pidemmällä se jo on. Tämä pätee sekä biologiseen evoluutioon että tieteen, teknologian ja muun kulttuurin kehitykseen. Tällainen niinsanottu eksponentiaalinen kehitys on hämmästyttävää: jos alat taitella paperia yhä uudelleen ja uudelleen, kykenet ehkä seitsemään taitokseen. Mikäli onnistuisit jatkamaan, ohittaisi taitellun paperin yläpinta Kuun kiertoradan korkeuden jossakin 30–40 taitoksen kohdalla.
Newtonin laeista kului alle sata vuotta siihen, kun höyrykoneella osattiin jo muuttaa liekin lämpö pyöriväksi liikkeeksi. Sitten tulivat rautatieverkostot ja tehtaat ja lennätin. Tässä vaiheessa kansalle oli käynyt selväksi että huominen on erilainen.
Tieteellinen menetelmä paitsi romutti kuolemanjälkeisen elämän teorian, myös synnytti sille korvaajan: sen sijaan, että koitetaan hankkia taivaspaikkaa, koitetaan parantaa yhteiskunnan maallista tulevaisuutta. Kehittyvän yhteiskunnan teoriassa palkinto on luvassa lapsenlapsille, lapsille tai jopa ponnistelijoille itselleen heidän omana elinaikanaan.
Tarpeellisen työn määrä on jo kauan aikaa ollut pienempi kuin ihmiskunnan annettavissa oleva työpanos, ja tieteellinen menetelmä vähentää sitä entisestään. Tekemisen käydessä vähiin on puuhasteltavaa väkisin koitettava kaivaa jostakin. Täytetekemistä keksii yhteiskunta, yleensä uskotellen sen olevan itseasiassa tarpeellista työtä, sekä toimettomat ihmiset itse.
Johtava luokka on koko olemassaolonsa ajan kehittänyt kansalaisten luppoajan menoksi kaikenlaisia kummallisuuksia, kuten esimerkiksi valtavien, joskus yli sata metriä korkeiden pyramidin muotoisten kivikasojen rakentamisen muinaisessa Egyptissä. Pyramidit rakennettiin johtajien ruumiita varten; varsinaisen tarkoituksen on arveltu olleen heidän linkoaminen avaruuteen tähtien luokse. Tavoitteesta johtajien linkoamiseksi taivaalle on nykyään pääosin luovuttu, mutta erään johtajan auto kylläkin lingottiin pari viikkoa sitten avaruuteen kiertämään Aurinkoa.
Ehkä tehokkaimpia luppoajan tuhoajia ovat valtakuntien, kansojen ja eri teorioiden kannattajien väliset sodat: sekä vihollisen vahingoittaminen että omien vaurioiden korjaaminen ovat erittäin kovaa ja kuluttavaa työtä. Sota saattaa luoda osapuolten välille hyvinkin pitkäaikaisen vihasuhteen, mikä vähentää halukkuutta tehokkaaseen yhteistyöhön ja lisää uusien sotien todennäköisyyttä.
Sota on esimerkki negatiivisummapelissä, jossa osapuolille saadaan luotua äärettömän paljon tekemistä laittamalla heidät kilpailemaan keskenään. Nykymaailmassa tällaista kilpailua on sodan lisäksi kapitalismissa esiintyvä yritysten, työntekijöiden ja valtioiden välinen tehokkuuskilpailu, kilpailu rahasta, tuhannet muodolliset ja vapaamuotoiset urheilukilpailut, sekä yhä useammin sosiaalisessa mediassa käytävä status- ja seksikkyyskilpailu.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa oikean tekemisen puute tarjoaa helpon tavan teettää turhaa työtä: ihmiset tarvitsevat rahaa ruokaan, ja rahaa ainakin perinteisessä yhteiskuntamallissa saadaan ensisijaisesti työtä myymällä. Kun robotit alkavat tehdä työtä yhä enemmän ja enemmän, joutuvat kansalaiset tyytymään yhä alempiin ja alempiin palkkoihin säilyttääkseen kilpailukykynsä työmarkkinoilla.
Kansalaisten nälkä ja markkinoiden lait sanelevat, että palkat asettuvat hiukan sitä tasoa alemmas, mitä robotin käyttäminen työn teettämiseen maksaisi. Näin kansalaiset saadaan tekemään työtä, mikä kaiken järjen mukaan kuuluisi koneiden tehtäväksi. Jos yhteiskunta saa järjestettyä tarpeeksi suuren perustulon kansalaisilleen, mahdollisuus tämän pakkotyömuodon yleistymiseen poistuu.
Aivan toisenlaista täytetyötä on yhä suuremman osan ihmiselämästä viemä viihde, joka avoimesti julistaa tarkoituksekseen ajan tappamisen. Nykypäivänä elokuvateatteri isoine ruutuineen ja laadukkaine kaiuttimineen sijaitsee olohuoneessa, ja siitä tarkkaillaan päivittäin sarjojen, elokuvien ja hassuja videoiden esittämiä tapahtumakulkuja mässyttäen samalla suola-, rasva- ja sokeripitoisia herkkuja.
Tieteellinen menetelmä on poistanut maanviljelyksen mukanaantuoman tarpeen kurjalle fyysiselle peltotyölle aivan kokonaan. Aikaisemmin lähes kaikki työ liittyi ruuanhankintaan; nykyään ruuantuotanto työllistää vain jokusen prosentin väestöstä ja koostuu lähinnä koneiden ohjastamisesta.
Kiitos 82 vuotta sitten keksityn universaalin tietokoneen—koneen, joka tekee mitä tahansa aivotyötä, kunhan vain tehtävä osataan määritellä täsmällisesti—olemme hetken päästä tilanteessa, jossa ruoan tuotantoon, kuljetukseen ja valmistukseen ei tarvita enää yhtään ihmistä. Jotkut peltotraktorit ajavat jo nyt itsekseen ja kauppojen kassat ja logistiikkakeskukset tyhjenevät hyvää vauhtia henkilökunnasta.
Toistaiseksi kaupassa pitää vielä käydä, mutta kävelemisen tarve on jo historiaa: muutamalla satasella saa itselleen pikkuruisen yksi- tai kaksipyöräisen vekottimen, joka kuljettaa sen päällä seisovan henkilön juoksuvauhtia jopa parinkymmenen kilometrin matkan yhdellä latauksella. Kohta itse kauppareissukin on historiaa, kun pikkuruiset itsenäiset quadkopterit alkavat kuljettaa puhelimella tilatut ostokset sinne, missä asiakas niitä kaipaa. Kohta edes ruoanlaittoon ei tarvita ihmistä, kun keittiöön ilmestyy tahansa huipputason ravintola-annoksen valmistamiseen kykenevä robottikokki.
Internetin kehittyessä tarve muullekin liikkumiselle haihtuu olemattomiin. Viestit ja videopuhelut korvaavat huimaa vauhtia kaverusten välisiä tapaamisia. Yhä suurempi osa työskentelyssä tapahtuu tietokoneen ääressä, ja tuo tietokone voi sijaita missä vain työskentelijä sen haluaakaan sijaitsevan. Kohta metsäkoneenkuljettajakin voi ohjata konettaan kotisohvalla löhöttäen.
Itseasiassa metsäkonetta ei ihmisen tarvitse kohta ohjata ollenkaan. Kiitos Mooren lain ja eksponentiaalisesti nopeutuvan tietotekniikan, tämä vuosituhat on tuonut tullessaan niin tehokkaat tietokoneet että tekoäly—mikä ei tarkoita mitään sen mystisempää kuin tilastotieteen ja valtavien datamäärien soveltamista koneiden atuomaattiseen ohjastamiseen—kykenee jo sellaisiin tehtäviin, mitä joskus aikaisemmin on ehkä kutsuttu “inhimillistä” älykkyyttä vaativiksi. Esimerkiksi kielen kääntäminen sujuu koneilta jo välttävästi: kun Facebookiin kirjoittaa suomeksi jotakin, näkevät muunkieliset kaverit automaattisesti saman tekstin englanniksi.
Ensimmäinen moderni älypuhelin, iPhone, tuli myyntiin 11 vuotta sitten. Sen jälkeen älypuhelimet levittäytyivät muutamassa vuodessa melkein joka iikan taskuun. Seuraavien vuosien aikana kehittäjät implementoivat jo olemassa olevan automaatioteknologian kaikille aloille, joille se vain suinkin soveltuu—ja kehittävät sitä tietysti kokoajan pitemmälle. Lähes kaikki ylläpitotyö katoaa maailmasta koneiden kitaan. Edes hoitoala ei ole turvassa: Japanissa suunnitellaan jo nyt vanhustenhoidon siirtämistä robottien harteille.
Määränpää on tärkeä ainoastaan siksi, että matkaa ei olisi ilman sitä. Kun maailma tulee valmiiksi, ei yhteiskunnan kehittäjille ole enää tarvetta, puhumattakaan ylläpitäjistä. Mitään työtä ei jää jäljelle, ja kehittyvän yhteiskunnan teoria tuhoutuu elämäntarkoituksen antajana.
Elintasomme ylläpitoon tarvittavan työn määrä on mitätön verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiset työskentelevät. Mikäli työnjako ihmisten ja tämänhetken parhaiden robottien välillä kyettäisiin jollakin ilveellä hoitamaan järkevästi, jäisivät melkein kaikki ihmiset työttömäksi, tai vaihtoehtoisesti jokaiselle riittäisi työtä vain jokunen tunti viikossa—tai huomisen roboteilla kuukaudessa.
Jos ihmisille onnistutaan takaamaan perustulo ja markkinoiden annetaan toimia vapaasti, löytyy tuo järkevä työnjako pian, sanotaanko parissa kymmenessä vuodessa, ja ihmisistä tulee täysin turhia otuksia. Jos taas politiikan annetaan harata markkinavoimia vastaan, joutuvat ihmiset jatkamaan pakkotyön parissa.
Toistaiseksi tulee tuKehittyvän yhteiskunnan teoria riittää vielä toistaiseksi tarjoamaan elämäntarkoituksen suurimmalle osalle väestöä.
Tapahtuipa politiikassa mitä tahansa, tulee ihmistyön turhuus muuttumaan seuraavien vuosikymmenten aikana paljaalla silmällä nähtäväksi itsestäänselvyydeksi, jota ei ole mahdollista sulkea pois tietoisuudestaan vaikka kuinka mieli tekisi.
Viihteen ja kommunikaatioteknologian kehitys vetää lopulta jokaisen kansalaisen virtuaalilasit naamallaan sängyn tai sohvan pohjalle nököttämään. Vain ne, jotka ovat liikunnallisessa pakkotyössä sekä ne, jotka onnistuvat kehittämään itselleen vahvan liikkumaan pakottavan uskomuksen, pysyvät fyysisesti terveinä. Tulevien sukupolvien lapset saavat lasit päähänsä jo synnytysosastolla eivätkä he opi liikkumaan koskaan.
Niinpä kehittyvän yhteiskunnan teorian lupaama parempi maailma paljastuu sisältävän vain turhuutta ja tuhoa. Nykyihmisen elämäntarkoitus valuu viemäriin ja sekoittuu likakaivossa muihin vanhentuneisiin ihmiskunnan neronleimauksiin. Joku täyttää syntynyttä tyhjiötä muinaisella tuonpuoleisen teorialla, toinen itsensä kehittämisellä ja mielenrauhan etsimisellä, kolmas taas ikuisen elämän tavoittelulla, avaruuden kansoittamisella tai kaapelin kytkemisellä ihmisaivojen ja Internetin välille.
Useimmat tulevat kuitenkin jäämään ilman minkäänlaista elämäntarkoitusta. Siinä missä elämänhalusta tulee harvinaisuus, tulee apatiasta mielen perustila. Pariutumisesta tulee harvinaisempaa ja pariskuntien seksielämästä laimeampaa. Koittaa hetki, jolloin lapsen saaneet ovat vähemmistössä ja jokainen tuntee jonkun joka on surmannut itsensä. Itsemurha ei ole enää tabu, ja sen valinneet nähdään esimerkkeinä joita seurata. Väkiluku kääntyy laskuun.
Ehkä voisimme tarkoituksella mennä muutaman vuosikymmenen tai vaikka vuosituhannen verran taaksepäin ja elää entisaikojen elämää? Vastaus on, että emme voi. Ihminen valloitti maailman ahneudellaan, laiskuudellaan ja kyltymättömällä himollaan tehdä suuria asioita fiksusti ja vähällä vaivalla. Takapakin ottaminen kehityksessä olisi syvällisesti vastoin ihmisen perimmäistä luonnetta.
Tietysti joku sitä varmasti yrittää, mutta elämän merkitystä se ei takaisin tuo. Nähtyä ei saa näkemättömäksi eikä omenaa voi korjata vaikka siitä puraisemansa palan kuinka koittaisi sylkeä takaisin sen jättämään koloon. Ihmisyyden loppu on ovella, tuli ydinsotaa tai ei.
Jos bakteereja asetetaan ravintorikkaalle petrimaljalle, kasvaa niiden lukumäärä eksponentiaalisesti, kaksinkertaistuen tasaisin väliajoin. Kasvusto on pitkän aikaa täysin näkymätön tutkijan silmälle, kunnes se lyhyen ajan sisällä tulee selvästi näkyviin. Siinä samassa ravinteista alkaa olla pulaa ja kasvu hidastuu. Sitten ravinteet loppuvat aivan kokonaan ja kasvusto kuolee sukupuuttoon.
Maan kaltainen planeetta on kuin petrimalja. Kun sinne kerran putkahtaa elämää, kehittyy se eksponentiaalisesti, fysiikan sallimissa rajoissa, kunnes se on tullut tiensä päähän. Emme tiedä, kuinka monella universumimme planeetalla näin on käynyt, mutta kehityksen päälinjat kulkenevat aina suurinpiirtein samoja reittejä.
Ensin paikallisen tähden valon kiihdyttämässä lämpöliikkeen kuhinassa sattuu syntymään itseäänmonistava molekyyli, joka välittömästi aloittaa eksponentiaalisen valloitusretkensä planeetan merissä. Aina silloin tällöin monistautuminen menee pieleen, ja joskus syntyy viekkaampi molekyyli, joka alkaa syrjäyttää alkuperäistä monistautujaa.
Tällä tavalla elämä kehittyy eteenpäin. Hyvin pian puu haarautuu ja kohta eri elämänmuotoja on jo lukemattoman paljon. Monistautujien varustus kehittyy evolutiivisessa kilpailussa. Jossakin vaiheessa syntyy tähden valoa suoraan hyödyntäviä elämänmuotoja, kasveja, sekä niitä popsivia otuksia, eläimiä. Eläimet kasvattavat itselleen aisteja, raajoja ja aivoja.
Kun sukupolvien kello on tikittänyt tarpeeksi kauan, on jokin elämänpuun oksa kehittynyt niin pitkälle, että sen aivot kykenevät uskomaan abstrakteihin teorioihin ja opettamaan niitä uusille sukupolville. Niinkuin mikä tahansa muukin laji, on se koko evolutiivisen historiansa ajan opetellut olemaan niin ahne, julma, viekas ja tehokas kuin suinkin mahdollista.
Opportunistisesti, viettiensä orjana se tappaa kilpailijansa sukupuuttoon ja syö ja lisääntyy himonsa kyllyydestä. Abstraktit teoriat alkavat ohjata sitä kohti muiden elämänmuotojen orjuuttamista. Siinä samassa se on kesyttänyt itsensä, rakentanut itselleen karsinan, kulttuurin korttittalon, jonka pystyssä pitämiseksi sen on pidättäydyttävä itselleen luonnollisesta käytöksestä.
Tämä on lopun alkua. Elämäntarkoitus alkaa mietityttää ja teoriat paisuvat. Kulttuurin korttitalo kasvaa, aivan kuten jalanjälkikin, ja sivulliset elämänmuodot kärsivät, tuhoutuvat. Aivan viimeisenä tieteellinen menetelmä tekee voittajasta itselleen turhan otuksen ja paljastaa, ettei elämäntarkoitusta koskaan ollut olemassa. Korttitalo romahtaa ja voittaja kompuroi, sotii ja lopulta itsemurhaa itsensä olemattomiin.
Olemme lehtiä erään planeetan puun pisimmässä oksassa, ja elämme sen viimeisiä hetkiä ennen itsesukupuuttoa. Siitä voi olla ylpeä tai siitä voi kokea syyllisyydentuntoa. Tai sitten asiaan voi suhtautua neutraalisti, olankohautuksella. Se, mitä teimme, ei koskaan ollut meidän käsissämme. Se, mitä kutsumme vapaaksi tahdoksi, on fysiikkaa, samoja lakeja jotka saavat galaksit loistamaan. Emme olisi voineet valita toisin, emme kertaakaan.
Tulevaisuutta ei ole. Minulla on kuitenkin näkemyksiä—jotka toki ovat pitkälti vain uskomuksia—siitä, mitä meidän olisi syytä tehdä. Meidän on tehtävä ihmisen lopusta inhimillinen.
Tärkeintä on tiedostaa ja ennenkaikkea sisäistää se, minkä joka ikinen piirun verran biologiaa opiskellut ihminen osaa mantran tavoin lukea ulkomuististaan:
Elämällä ei ole tarkoitusta.
Paradoksaalisesti kaiken turhuuden myöntäminen ja hyväksyminen saa elämän tuntumaan vähemmän turhauttavalta. Sitä muuttuu tarpeeksi herkäksi kokemaan niitä harvinaisia hetkiä, joina elämäntarkoitukselle ei ole tarvetta. Sitä muuttuu kykeneväksi elämään. (Mutta nykyelämän piinallinen, alati paheneva tylsyys ei välttämättä katoa mihinkään.)
Ihmiskunta on kuin vanhus, joka ei jostain syystä ole ymmärtänyt omaa kuolevaisuuttaan, mutta joka kehossaan tuntee syöpäsolujen leviävän. Elämän turhuuden käsittäminen tekee mahdolliseksi myös lopun hyväksymisen, aivan kuten syöpää sairastava ihmisyksilökin voi hyväksyä lähenevän kuolemansa.
Yhteiskuntana meidän tulee kunnioittaa sitä jo nyt huomattavaa ja kiihtyvällä nopeudella kasvavaa elämänhalun menettänyttä joukkoa ja ymmärtää, että jokainen meistä saattaa joku päivä liittyä siihen. Meidän tulee tehdä kivuttomasta, tarvittaessa avustetusta kuolemasta universaali ihmisoikeus. Eutanasian tulisi olla sallittua jokaiselle sitä haluavalle.
Tässä on tarvetta myös asennekasvatukselle. Yleisen ilmapiirin on muututtava siten, että kuolema ei enää ole tabu, ja että kuoleman toivominen ja suunnitteleminen on hyväksyttävää. Elämänhalun menettäneen ihmisen on kyettävä puhumaan avoimesti tuntemuksistaan.
Markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa on aina jouduttu valitsemaan tasa-arvon ja talouskasvun välillä. Kun ymmärrämme, ettei kehitys ole tarpeen, voimme alkaa painottaa tasa-arvoa paljon aikaisempaa enemmän.
P.S. Olen suunnitellut perustavani polittisen puolueen nimeltä Ilo (Inhimillinen loppu) ajamaan ihmisen loppuun valmistautumiseen liittyviä asioita. Jos asia kiinnostaa, ota yhteyttä minuun. Puhelinnumeroni löytyy osoitteesta konstakurki.org.
Copyright © 2018 Konsta Kurki
This page is licensed under CC BY-SA.